Pienenä olin pulska lapsonen. Pömppömaha ja pulleroiset posket. Vaaleat enkelikiharat ja nappisilmät.
Jossain vaiheessa hurahti senttejä lisää varteen ja kasvoin pitkäksi. Jopa niin pitkäksi, että ajattelin, etten ikinä saa poikaystävää, syystä että kainuulaiset persjalkaiset miehet olivat minua lyhyempiä, ja halusin kuitenkin poikaystävän olevan minua pidempi. Järjen lisääntyessä, aloin tajuta myös pituuteni hyvät puolet, nykyään täräytän halutessani 10 senttiset korot, näkee keikatkin takarivistä paremmin.
Murrosiässä en sulattanut millään naiseksi tulemista, vihasin kaikkea siihen liittyvää. Tein kaikkea, että en näyttäisi kauniilta ja tytöltä. Leikkasin irokeesin, pidin poikamaisia vaatteita, siinä missä muut tyttöset kuunteli Modern Talkingia, minä nautin raskaasta musiikista...(siinä nyt ei vahinkoa tullut)Ja koulukiusaaminen tuskin paransi asiaa. Inhosin itseäni ja peilikuvaani.
Sitten tapasin 16-kesäisenä tämän ex-mieheni, nyt kun olen saanut koko 20 vuotisen taipaleen päästäni purettua, tajuttua ja käsiteltyä, tajuan kaikkea asioita ja tekoja parisuhteessamme jo näiltä ajoilta, ja niiden vaikutukseen kaikkeen tulevaisuudessamme.
(tästä kohden olen sensuroinut tekstin, koska kyseessä on kuitenkin lasteni isä...ja suojelen lapsiani tässä tapauksessa! Ja kaikkea ei tarvitse maailmankaan tietää, hyvässä ja pahassa, halusin vain nähdä ne sanat kirjoitettuna ja kirjoitin ne vain itseäni varten.)
Vaadin itseltäni paljon, halusin täydellisyyttä. Suorittaa lukion hyvin, olla mainio tyttöystävä, tytär, ystävä, sisko. Ja kaikki paineet muuttuivat möykyksi sisällä ja tuo möykky pieneni vain oksentamalla. Oksentamisen jälkeen oli hyvä olla. Mutta sitten taas möykky kasvoi...kierre oli valmis. Tai miten ihanaa oli olla syömättä.Saatoin elää viikon kahvilla. Päässä tuntui hyvälle.
18- vuotiaana tulin raskaaksi, painoin tuolloin 43 kiloa, pituutta tuo 170 senttiä. Neuvolan täti ihmetteli, miten voin olla noinkin laiha ja tulla raskaaksi. Minusta se oli merkki, että lopeta hyvä ihminen oksentaminen. Söin ohjeitten mukaan, liikuin ja en syönyt lääkkeen hiventäkään. Ja ostin elämäni ensimmäiset rintsikat!
Tyttöni syntyi ihanana kevätpäivänä, ei terveenä, vaan hänellä oli huuli-ien-kitalakihalkio. (ja upea, kaunis nainen nykyään)
Petyin jälleen kerran itseeni. Äitiurani alkoi takkuillen, hoidin pientä vauvaa melkein itsekseen, oksensin, kävin läpi lapseni leikkaukset. Voin pahoin. Masentuneeksi en kokenut itseäni. Jaksoin puurtaa kaikkea, hyväksyin kaikki moitteet, ja silti uskoin parempaan.
Opiskelin ammattiin, josta pidän. Kuitenkin, aina vaikeina hetkinä minun on ollut pakko päästää möykkyä ulos, ja edelleen oksentamalla. Salaa kaikilta. Häveten tuota tekoa, tiesin alan ammattilaisena, mistä on kyse. Apua en missään nimessä en voinut hakea, koska hullun leima papereissa antaisi aseen käteen ex-miehelleni. Olin jo muutamia vuosia ilman oksentelua, kunnes tapahtuma toisensa jälkeen vyöryi ylleni, ja kasvatti möykyn sisääni.
Eräästä asiasta olen ylpeä, lähdettyäni vuosi sitten kiirastorstaina avioliittoani karkuun, mukanani pikkuprinsessa ja hänen unikissansa, mieleeni ei tullut koko oksentaminen. Kaikki voimat menivät selviytymiseen... ja nyt olen tajunnut, että pahan olon voi itkeä pois, liikkua pois. Puhua pahasta olosta ystäville. Voin nauttia hyvästä ruuasta ilman ahmimisen pelkoa. Oksentamisesta en edelleenkään pidä. se tuo liikaa muistoja.
Olen matkalla törmännyt toisiin syömishäiriöisiin, ja virallisesti paljastan koko bulimiani tarinan tässä. Jokunen asiasta ehkä tietää ennen tätä. Mietin pitkään julkaisenko tätä blogia ollenkaan, että kirjoitan tarinan vain terapeuttisessa mielessä ulos päästäni, mutta jos tästä on jollekin apua, niin hyvä on. Fiksutkin kärsivät.
-S-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti