torstai 29. huhtikuuta 2010

Minä ja viikatemies

Lapsena oli mukana isäni kanssa metsällä. Luonnollista oli katsella kuolleitta lintuja ja jäniksiä. Ja aivan yhtä luonnollista oli popsia hyvällä mielihalulla niistä tehtyä ruokaa. Olen ampunut haulikolla ensimmäisen kerran jo 5-vuotiaana. Eikä minusta tullut Suomussalmen koulumassamurhaajaa. Isä opetti aseesta, että ihmistä ei osoitella pyssyllä, paitsi sodassa. Suomalainen holhousyhteiskunta on viemässä aselakia hiukan intopinkeenä tiukaksi. Valistus ja opastus aseenkäyttöön... (Jaa, no näillä mielenterveysrahoilla olisi ehkä parempi myydä Suomen aseet Afrikkaan.)

Isä kuoli ollessani 8 vuotta. Löysin hänet. Yksi elämäni kamalampia kokemuksia. Niin kamala, että menetin muistini aikavälille 16.9.1980-24.12.1980. En muista hautajaisia, en koulunkäyntiä, en mitään. Isä, iso vahva mies oli poissa, lopullisesti. Muisti palautui, kun minua vedettiin armottomassa jouluaaton lumimyrskyssä taksiin tien poskeen. Kuumetta liki 42 astetta, ja olin tuumannut äidilleni, että "minä taidan kuolla pian, kun katselin joulukuusta katonrajasta." Jouduin sairaalaan pahan keuhkokuumeen takia.

Isää on ollut ikävä, olisin niin halunnut hänen näkevän tyttöni, olevan mukana elämäni ihanissa onnen hetkissä ja tukemassa pahoissa. Todennäköisesti elämässäni olisi ollut erilaisia valintoja, jos isä olisi ollut pitämässä kädestä.

Sitten aloin pelkäämään pimeää ja kuolemaa. Pelkäsin niin neuroottisesti, että nukuin taskulamppu kourassa. En voinut yöllä avata silmiä, ennenkuin olin napsauttanut valon lamppuun. En edelleenkään pidä pimeästä.

Sairaanhoitajaksi opiskellessa opin lähestymään Viikatemiestä eri tavalla, näin kärsivän ihmisen kuolevan, ja kuinka viimeisen henkäyksen jälkeen, hän oli tyyni ja rauhallinen. Kuolema voi olla armollinen. Vapauttava. Helpotus. Lopputyöni tein lapsen kuolemasta.

Seuraavan kerran maailmani pirstoutui palasiksi kesällä 1999. Rakkaudella odottamani vauva kuoli kohtuun. Iloiset sydänäänet katosivat. Pikku kädet eivät heiluneet ultrassa. Muistan edelleen hänen lasketun ajan, kuolinpäivän...Vieläkin koskee sydämeen, vaikka sen jälkeen sain ihanan pikkuprinsessani. Lapsen kuolema, se järisyttää. Olipa hän vauva, lapsi tai nuori.

Suhteeni eutanasiaan, mielestäni ihminen, joka täysissä järjissään haluaa, että hän saa armokuoleman, olisi siihen oikeutettu. Lopetetaahan eläimetkin kärsimyksistään, ja jopa suotavaa, muutenhan se on eläinrääkkäystä. Missä menee sairaudessa ihmisrääkkäyksen raja. Vaikka, moniko syöpäpotilas ottaa loppuvaiheessa elämäänsä yliannoksen opiaattikipulääkettä?

Olen menettänyt ystäviä itsemurhalle, tekoon, joka itsekkyydessään on jotain käsittämätöntä. Mikä saa ihmisen niin alas että antautuu kuolemalle vapaaehtoisesti? Kuoleman morsian tai sulhanen. Tanssivat häävalssiaan kuutamossa. Join me in death...

Itse pyrin elämään tämän elämäni siten, että voin tervehtiä Viikatemiestä hymy huulilla, istahtaa hänen ratsunsa selkään ja lähteä tutkimaan mitäs toisella puolen on tarjota. Sitähän kukaan ei ole vielä palannut kertomaan.

-s-

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Rakkaudesta unimaailmaan

Seuraava teksti on oikeastaan minun uneni, nähty reilu kaksi vuotta sitten, tämä uni sysäsi minut uuteen maailmaan ja uuteen ajanjaksoon elämässä. Seurauksena oli huikea kasvu henkisesti ja tajunnanräjäyttävä itsensälöytäminen.

Tämän jälkeen tutustuin James Redfieldin tuotantoon ja oppeihin, ja tajusin, että mikään ei tapahdu sattumalta... en saarnaa asiasta enempää, jokainen tutustukoon kyseisen herran tuotantoon ja ajatuksiin itse, jos niin tahtoo.

Unet ovat olleet minulle aina tärkeitä. Pienestä pitäen olen nähnyt unia, joilla on merkitys, olen nähnyt unessa tärkeitä asioita, tulevia tapahtumia, jopa läheisten kuolemia, onnettomuuksia, mutta myös hyviä asioita. Unet eivät kerro sinulle suoraan, mitä tulee tapahtumaan, ja kaikille tätä upeaa unien maailmaa ei edes tarjota. Tai tarjotaan, mutta kaikilla ei riitä kyky ottaa vastaan tuota tietoa.

Jossain vaiheessa tarjoan teille pahimman painajaiseni ikinä, mitä unimaailma minulle tarjosi. Silläkin unella oli tarkoitus. Mutta epäilen että ette ole siihen vielä valmiita, siispä kosiskelen teitä jollain kauniilla.

Elämässäni oli myös vaihe, jolloin unimaailma oli minulle pakopaikka. Nukuin paljon, ja näin unia, joissa kaikki oli hyvin. Nykyisin uneni keskittyvät ihan muuhun. Kertomuksiin, saagoihin, antavat ideoita runoihin ja teksteihin. Todella eeppisiä unia.

UNI

Aurinko oli peittynyt pilven pimentoon. Tyttö heräsi huoneessaan, hiki oli liimannut hiukset otsalle. Painajaisissa elänyt sielu repii itseään irti demonien käsistä.
Peilistä katsoo vihreät silmät täynnä pahaa oloa. Ei jaksaisi, mutta on pakko vielä hetken verran.
Levottomat jalat vievät eteenpäin, huoneesta käytävälle, käytävältä kaarioven alta kohti puistoa.
Puistossa tyttö levittää kädet sivuilleen valmiina ottamaan maailman vastaan, tuulenpuuska tarttuu tummiin hiuksiin, takki levähtää auki kuin musta viitta. Pienen hetken tunne hänen sisällään on vapaa, ei demoneita, ei vastuuta huomisesta. Ei pakottamista, ei ilkeyttä muilta. Ei pahoja unia- ei pelkoa kuolemasta.
Jalat vievät mäkeä alas, siellä odottaa yksinäinen tammi, vanhus, nähnyt kaiken. Tyttö painaa kädet runkoon, tuntien tammen energian virtaavan käsien läpi kohti sisuksia, energia antaa voimaa, vahvuutta ja viisautta. Hänen suupieleensä karahtaa hymy. Uskoako parempaan?


Poika makaa rannalla. Hän katselee tummia pilviä, silmät heijastaen niiden tummuutta takaisin. Hän puristaa valkoista kiveä kädessään, tuntien sen kylmyyden. Hän nousee pystyyn, heittäen kiven mereen. Kivi uppoaa harmaaseen vesimassaan. Tuuli tartuu pojan hiuksiin, kylmyys tarttuu iholle. Vihaisesti hän panee kädet farkkujen taskuun. Lähtee eteenpäin pitkin rantaa, ajattelematta määränpäätä. Eikä välitä minne mennä, koska tie on tyhjä hänelle omanlaiselleen rohkealle tien kulkijalle. Valonnäyttäjälle.

Tyttö näkee kallion, joka merta uhmaten kohoaa sen ylle. Kallio on ollut paikollaan tuhansia vuosia, meri taisteluparinaan.
Pelkoaan uhmaten tyttö aloittaa kiipeämisen kalliolle. Tuuli koittaa estää matkaa, mutta hän ei siitä välitä. Hän tietää määränpäänsä olevan tuon kallion laella.

Poika näkee tytön taistelun luontoa vastaan, viha sisällä muuttuu uteliaisuudeksi ja hänkin kiipeää ylöspäin, notkeasti kuin leijona. Tietäen että tämä yksinänen kaipaa valoa.

Kallion laella he kohtaavat, siniset silmät kohtaavat vihreät, kädet lomittuvat toisiinsa, tytön tammesta saama energia siirtyy poikaan. Samalla poika tuntee tytön epävarmuuden ja siirtää rohkeutta häneen. Tuuli kiihtyy, tummat hiukset lomittuvat vaaleisiin. Hetki on tässä, ei huomenna eikä tulevaisuudessa. Mikään ei pysäytä tätä.

Pian ei ole kahta ihmistä vaan yksi, tuulenpyörteessä. Ajatukset yhtenä, voima ja energia samassa. Vahvoina haastamaan tulevaisuuden, yksin tai yhdessä.

-S-

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Rehellisesti, ajattele!

Jos sisältä on aivan tyhjä, kuori elää ja hengittää.Tekee töitä, naurahtaa. Miettii ajatuksia, joita voisi tulkita hulluksi, mielipuolisiksi. Toivoo kovasti jonkun kuolevan, että elämä olisi paljon helpompaa. Eikä edes kadu ajatuksiaan. Rukoilee joka päivä, että kaikki tämä loppuisi. Ja voisi elää.
Hymyt syntyvät pakosta, ystävällisyys on rutiinia.Eleet ja sanat, ne ovat vain teeskenneltyä.Kuvittele itsesi tähän tunteeseen.

Teet näitä ajatuksia, joka päivä, ihmiselle, jota rakastit.

Ihminen jota joskus rakastit, kutsuu sinua huoraksi, tutkii laukkusi sisällön, ei usko sanaakaan, mitä kerrot. Uhkaa tappaa, kutsuu rotaksi, jolla ei ole oikeutta edes elää. Pistää sinut ahtaalle elämässäsi, puristaa nurkkaan, et voi hengittää. Pakottaa asioihin, joita et halua tehdä. Jumittaa sinut johonkin lokeroon, jonka sisällä sinun täytyy elää, ilman omaa tahtoa, ilman vapautta -jopa ilman happea. Siltä sinusta tuntuu koko ajan. Ainut mihin voit paeta, on oma mielikuvituksesi, ja jos uppoudut siihenkin liian syvälle, siitäkin mainitaan, ilkeästi.

Tätä tekee ihminen, jota joskus rakastit, enemmän kuin Jumalaa.

Ainut tie pois on vetää itsensä irti, taistella sillä tahdonvoimalla, joka sielussasi on syvällä, niin syvällä, ettei kukaan voinut siihen koskea. Ainoa mikä oli sinun omaa. Viha, särkyneet possunpunaiset unelmat tai loppuunpalaneen järjen hivenet.

Ensimmäinen henkäys happea, tuntea tuulen tuiverrus hiuksissa. Tuntea olevansa kotka taivaalla, janoten uusia kokemuksia, elämää. Kasata itsensä uudestaan palasista. Ja huomata kuinka on taas oma itsensä, hiukan vahvempana, täynnä arpia, ja haavoja jotka eivät ehkä koskaan parane. Vain yksi sana voi saada ne vuotamaan uudestaan.

Mutta silti, minä elän!

-s-

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Rakkaudesta ja vähän parisuhteesta

Katsoin aamulla ohjelmaa ihanasta vanhasta pariskunnasta, jotka olivat olleet yhdessä 60 vuotta. Aito oikea rakkaus ja välittäminen paistoi heidän silmistään haastattelun aikana, pappa oli opetellut rakkaudesta vaimoonsa ruuanlaiton, kauppareissut ja huolehti lämmöllä vaimostaan, joka oli halvaantunut muutama vuosi sitten. Sellaista on oikea rakkaus, välittämistä, tahtoa tehdä toiselle hyvää. Tekoja arjessa. Todella ekologista ja kestävää, ei mitään muovista kertakäyttörakkautta. Arkisuudessaan jotain valtavan kaunista.

Parisuhteeseen tarvitaan rakkauden vahvikkeeksi aimo annos kärsivällisyyttä, sisua ja tahdonvoimaa. Itse 20,5 vuotta parisuhteessa olleena tiedän tästä asiasta himpun verran. Viimeiseen avioliitomme päivään asti näin ihmisessä niitä ihania piirteitä joihin aikanaan rakastuin, mutta koska toivo, usko ja rakkaus olivat loppuneet, mitäs teet, luovuttanut en, tein vain sen mikä oli pakko. Lähdin viimeisillä voimilla, jotta pystyisin elämään itse. Näen edelleenkin entisessä miehessä ne piirteet, mitä miehessä arvostan, minneppä ne katoavat?

Nykypäivän media pistää rakkaudelle mielettömät paineet, On unelmien poikamiestä, double date with hot twins. Maajussille Morsian jne. Yksinäiselle sinkulle etsitään kissojen ja koirien kanssa kumppania, Deitti netissä ja Suomi24 palstoilla. Onko parisuhde kaiken sen väärti? Sinkku on typerä sana muutenkin, single, yksin. Hylätty, eronnut...

Itse en todellakaan koe olevani yksin, minulla on ystäviä, ihanat lapset, lapsuuden perhe. Miehestä en kaipaa elättäjää, en lapsille isää, kun heillä on hyvä sellainen... sisälläni asuu pieni itsekäs erakko, joka nauttii yksiolosta, hiljaisuudesta ja viltin alle käpertymisestä. Joka pitää tunteesta,että voin elää elämääni siten, että kukaan ei sanele minulle miten pitää elää, olla ja käyttäytyä. Määrään itse ruokalistani sisällön. Kaukosäädin on yksin minun. IHANAA!!!

Tietysti, jos nokan eteen vielä tupsahtaa mahdollisuus rakastua viimeisen päälle, voin perua puheeni, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Näillä eväillä tänään
-S-
(ai niin, voitin 12 euroa lotossa, mennään pikkuprinsessan kanssa pizzalle!)

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Rukous

Sinä suuri Manitou, Allah, Jahve, Jumala, Pyhä Seitakivi jne.

Toivoisin suunnattomasti lottovoittoa huomenna. Perustelen toivettani seuraavasti.
Minulla on velkaa, haluaisin maksaa ne pois, olisi eräs kiviriippa poissa jalastani. Sen jälkeen jalkani leijuisivat ihanasti ja keveästi 10 senttiä maanpinnan yläpuolella.

Seuraavaksi rakentaisin pienen punaisen tuvan itselleni. Sinne laittaisin kukkapenkkejä talon sivustalle, pienen pottupellon ja ihanan kasvihuoneen. Pari labradorinnoutajaa juoksisi pihalla, ja minulla olisi pikkuinen pihakiikku.Ja rantasauna. Tai edes pihasauna. Haluaisin jonkun sporttiauton. Sitten hommaisin pärräkortin ja Harrikan.

Ostaisin vanhemmalle prinsessalle oman asunnon.On tosi ahkera ja kiltti. Kaunis. Fiksumpi kuin minä. Seuraavaksi hommaisin hänelle matkan jonnekin, minne hän itse haluaa. Niin ja käytäisiin japanilaisessa ruokapaikassa popsimassa hyvää.

Pikkuprinsessa saisi jotain suloista. En tiedä mitä, mutta jotain sellaista, että pikkusilmät loistaisi.

Äitille hommaisin kotiapulaisen, että äitini tarvisi vaan nauttia elämästä. Äiti on raatanut koko ikänsä ja joutunut pitämään minusta huolen ihan yksin. Äiti ansaitsee hemmottelua, ja siksi ostaisin hänelle kestotilauksena joka viikko kampaajan, hierojan ja kauneushoitajan. Ja tilin hyvään vaatekauppaan.

Ja lopuksi raahaisin parhaat ja rakkaat ystäväni Bora-Bora saarille viikoksi. Koska ne kestää minua päivästä toiseen. Vaikka minä skitsoilen ja ahdistun. Ja höpötän hulluja juttuja. Bora-Boralla meitä hierottaisiin, saataisiin hyvää ruokaa ja nukuttaisiin päiväunia riippukeinussa. Meille tulisi juomat kookospähkinässä tai ananaksessa ja niissä olisi kaikenmaailman pompuloita ja päivänvarjoja. Olisimme ruskeita ja levänneitä sen jälkeen.

Sittenpä voisin elellä ihan rauhassa, maalaisin tauluja, kirjoittaisin runojani.Kesällä katselisin pääskysiä räystään alla ja talvella jäniksiä pellon laidalla.
Kiitos jo etukäteen
Sari