maanantai 1. marraskuuta 2010

Itsetutkimuksen kurimuksessa

Viime päivinä on lokaa satanut niskaan.

Olen vaikeasti lähestyttävä, leikin hankalaa. Olen kylmäsydäminen. En luota ihmisiin.

Onko tuo nyt mikään ihme? Minua on loukattu. Minua on satutettu fyysisesti. Minut on arpeutettu pienestä lähtien psyykkisesti. Minut on eristetty sosiaalisesti. Mikä ihme tuo on, jos mietin ihmisten tarkoitusperiä minua kohtaan? En todellakaan usko tai luota, että minusta voidaan välittää kaikkine virheineni. Siksi peitän ne. Siksi esitän jotain muuta, jotta kelpaisin. Siksi olen rakentanut kovan kuoren sydämeni ympärille. En todellakaan halua satuttaa itseäni enää yhtään enempää.

Harva ihminen pääsee ytimeeni. Näkemään, mitä tunnen. Harva ihminen näkee kyyneleeni. Koska itkeminen on heikkous, ja antaa vastustajalle tilaisuuden iskeä vyön alle. Harva tietää unelmistani, kaipuustani ja heikkouksistani. Vain ne joihin luotan ja rakastan. Ja heitä on vähän.

Olen kerran erehtynyt avaamaan hiukan enemmän itseäni ihmiselle, josta luulin saavani enemmän kuin ystävän. Tein virheen. Olisi pitänyt pysyä kuoressa ja roolissa. Tunne siitä, että en kelpaa aitona minuna, on musertava. Satuttaa ja tekee pahaa. Siksi jätin flirttaavan, iloisen ja teflonpintaisen kuoren päälle. Upotan entistäkin syvemmälle sen minun, joka haluaa olla rakastettu ja rakastaa. Virheineen ja omana itsenään. Sen minun, joka hassuttelee, haluaa tehdä toiselle pelkkää hyvää ja nauttia vain tunteesta siinä hetkessä, kun se on suotu. Sen minun, joka vain haluaa on turvassa ja suojassa. Koska pelkään.

Taidan vaan vaatia liikoja. Olen niuho. Näinkin on sanottu. Ehkä se on vain tapa pitää itsensä turvassa. On kai liikaa vaatia parasta. Mutta en halua muuta. Tiedän mitä tahdon. Minkä minä sille voin, että muut eivät sitä ymmärrä.

On vain suojattava itsensä. Itseltäni ja muilta. Surullista. Mutta näin se vain menee. Vahvat ihmiset kulkevat yksin.

-S-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti