Aurinkoinen kesäpäivä, oksat liehuvat tuulessa. Ja minun mieleni on matalalla. Ei tarvitse kuin pari asiaa, jotka tökkäsee pirusti mielen päälle ja puks...sinne kuopan pohjalle vaan.
Luonteeni varmaan on maanis depressiivinen. Ihan ei varmaan lääkitystä vielä tarvinne. Toisaalta, tämähän on luonteella eläjän tunnusmerkki. En ole koskaan ymmärtänyt tasaisia tallaajia, joilla menee hyvin. Tai sitten heillä on pirun hyvä maski 24/7. Sitäkään en jaksaisi enää, olla naamion takana. Jaksoin aikani ja nyt minun ei ole mikään pakko. Rakasta minua tälläisenä, tai häivy.
Omana itsenä eläminen vaatii tiettyä asennetta. Asennetta olla valmiina puolustamaan itseään ja tyyliään elää. Valmiina olla tulla moitituksi normien rikkomisesta. Se että elää rajoja rikkoen, ei tarkoita sitä, että rikkoo lakia vaan rikkoo kirjoittamattomia sääntöjä. Arkipäivän anarkismia. Se on millä mennään. Se vie eteenpäin.
Viime aikoina olen saanut kuulla olevani rohkea ihminen. Miten niin rohkea? Mitä on rohkeus? Joskus on rohkeutta se, että on olemassa. Taistelee joka päivä oikeudestaan hengittää, rakastaa ja totetuttaa itseään. Joskus rohkeutta on pakeneminen, tunteittensa kieltäminen. Toisinaan rohkeutta on luovuttaa, koska tietää menettävänsä. Kaikkea noita olen tehnyt. Viimeksi tänään päätin taas luovuttaa. Ja se päätös vapautti taas askeleen eteenpäin. Se kohta parantuu, olen kokemusta rikkaampi.
Mutta, kuten tavallista, kuopasta noustaan. Tavalla tai toisella. Ehkä se risujen välistä aurinko kutittaa minunkin päälakea. Ehkä huomenna elämä yllättää. Se jää nähtäväksi.
Rakkaudella
-S-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti