Lapsena oli mukana isäni kanssa metsällä. Luonnollista oli katsella kuolleitta lintuja ja jäniksiä. Ja aivan yhtä luonnollista oli popsia hyvällä mielihalulla niistä tehtyä ruokaa. Olen ampunut haulikolla ensimmäisen kerran jo 5-vuotiaana. Eikä minusta tullut Suomussalmen koulumassamurhaajaa. Isä opetti aseesta, että ihmistä ei osoitella pyssyllä, paitsi sodassa. Suomalainen holhousyhteiskunta on viemässä aselakia hiukan intopinkeenä tiukaksi. Valistus ja opastus aseenkäyttöön... (Jaa, no näillä mielenterveysrahoilla olisi ehkä parempi myydä Suomen aseet Afrikkaan.)
Isä kuoli ollessani 8 vuotta. Löysin hänet. Yksi elämäni kamalampia kokemuksia. Niin kamala, että menetin muistini aikavälille 16.9.1980-24.12.1980. En muista hautajaisia, en koulunkäyntiä, en mitään. Isä, iso vahva mies oli poissa, lopullisesti. Muisti palautui, kun minua vedettiin armottomassa jouluaaton lumimyrskyssä taksiin tien poskeen. Kuumetta liki 42 astetta, ja olin tuumannut äidilleni, että "minä taidan kuolla pian, kun katselin joulukuusta katonrajasta." Jouduin sairaalaan pahan keuhkokuumeen takia.
Isää on ollut ikävä, olisin niin halunnut hänen näkevän tyttöni, olevan mukana elämäni ihanissa onnen hetkissä ja tukemassa pahoissa. Todennäköisesti elämässäni olisi ollut erilaisia valintoja, jos isä olisi ollut pitämässä kädestä.
Sitten aloin pelkäämään pimeää ja kuolemaa. Pelkäsin niin neuroottisesti, että nukuin taskulamppu kourassa. En voinut yöllä avata silmiä, ennenkuin olin napsauttanut valon lamppuun. En edelleenkään pidä pimeästä.
Sairaanhoitajaksi opiskellessa opin lähestymään Viikatemiestä eri tavalla, näin kärsivän ihmisen kuolevan, ja kuinka viimeisen henkäyksen jälkeen, hän oli tyyni ja rauhallinen. Kuolema voi olla armollinen. Vapauttava. Helpotus. Lopputyöni tein lapsen kuolemasta.
Seuraavan kerran maailmani pirstoutui palasiksi kesällä 1999. Rakkaudella odottamani vauva kuoli kohtuun. Iloiset sydänäänet katosivat. Pikku kädet eivät heiluneet ultrassa. Muistan edelleen hänen lasketun ajan, kuolinpäivän...Vieläkin koskee sydämeen, vaikka sen jälkeen sain ihanan pikkuprinsessani. Lapsen kuolema, se järisyttää. Olipa hän vauva, lapsi tai nuori.
Suhteeni eutanasiaan, mielestäni ihminen, joka täysissä järjissään haluaa, että hän saa armokuoleman, olisi siihen oikeutettu. Lopetetaahan eläimetkin kärsimyksistään, ja jopa suotavaa, muutenhan se on eläinrääkkäystä. Missä menee sairaudessa ihmisrääkkäyksen raja. Vaikka, moniko syöpäpotilas ottaa loppuvaiheessa elämäänsä yliannoksen opiaattikipulääkettä?
Olen menettänyt ystäviä itsemurhalle, tekoon, joka itsekkyydessään on jotain käsittämätöntä. Mikä saa ihmisen niin alas että antautuu kuolemalle vapaaehtoisesti? Kuoleman morsian tai sulhanen. Tanssivat häävalssiaan kuutamossa. Join me in death...
Itse pyrin elämään tämän elämäni siten, että voin tervehtiä Viikatemiestä hymy huulilla, istahtaa hänen ratsunsa selkään ja lähteä tutkimaan mitäs toisella puolen on tarjota. Sitähän kukaan ei ole vielä palannut kertomaan.
-s-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti